I Have No Idea Where I End and the Moomins Begin

Helsinki, 20 degrees

This is a completely reasonable Moomin Day confession from a grown woman with a Moomin sailoress tattoo, don't you think?

Tämä on täysin järkevä Muumipäivä-tunnustus aikuiselta naiselta, jolla on Muumi-merinaistatuointi, vai mitä?

For a hardcore fan like me, every day is Moomin Day. / Tällaiselle hardcore-fanille jokainen päivä on Muumipäivä.

August 9th, Tove Jansson's birthday, is just the day the rest of you make it official. / Elokuun 9. päivä, Toven syntymäpäivä, on vain se päivä, jolloin kaikki muutkin pitää sitä virallisena.

People often ask me: / Minulta kysytään usein:

“When did your love for Tove Jansson and the Moomins begin?”

”Milloin rakkautesi Tove Janssoniin ja muumeihin oikein alkoi?”

I wish I had a beautiful answer. You know the kind.

Kunpa minulla olisikin siihen jokin kaunis vastaus. Tiedättehän. Sellainen tarina.

It was a rainy November afternoon. I opened a battered copy of Finn Family Moomintroll, the smell of old paper filled the room, and suddenly…

Oli sateinen marraskuinen iltapäivä. Avasin kuluneen Taikurin hattu -kirjan, vanhan paperin tuoksu täytti huoneen, ja yhtäkkiä…

No. I have absolutely no idea. I genuinely cannot remember a life before Tove.

Ei. Minulla ei ole harmainta aavistustakaan. En ihan oikeasti muista elämää ennen Tovea.

The Moomins weren’t something I discovered. They were just… there. / Muumeja ei tarvinnut löytää. Ne vain… olivat aina siinä.

Like the sea. Like rye bread. Like Finnish people refusing to make unnecessary small talk. Like mild existential dread. Basically: childhood.

Niin kuin meri. Niin kuin ruisleipä. Niin kuin suomalaiset, jotka kieltäytyvät turhasta small talkista. Niin kuin pieni, alati läsnä oleva eksistentiaalinen ahdistus. Eli käytännössä: lapsuus.

A perfectly normal Swedish speaking Finnish childhood / Täysin tavallinen suomenruotsalainen lapsuus

Perhaps this explains something: When I was in elementary school, I performed as a Hattifnatterer at Finlandia Hall.

Ehkä tämä selittää jotain: Kun olin ala-asteella, esiinnyin hattivattina Finlandia-talolla.

My beloved late mum played the Groke. My darling big sister played Little My. Please take a moment to absorb this family casting.

Rakas edesmennyt äitini näytteli Mörköä. Rakas isosiskoni oli Pikku Myy. Pysähdytään hetkeksi tämän perheroolituksen äärelle.

My mother: a terrifying, lonely creature who freezes the ground beneath her. My sister: a tiny anarchist powered by rage and joy. Me: an electrically charged, silent wandering creature travelling toward the horizon with no obvious plan.

Äitini: pelottava, yksinäinen olento, joka jäädyttää maan jalkojensa alla. Siskoni: pieni anarkisti, jonka käyttövoimana toimivat raivo ja riemu. Minä: sähköisesti latautunut, hiljainen vaeltaja, joka kulkee kohti horisonttia ilman minkäänlaista selkeää suunnitelmaa.

The casting department absolutely nailed us. Apparently, nobody in my family stopped to ask: “Is this a normal childhood activity?” 

Roolitusosasto osui siis aivan nappiin. Ilmeisesti kukaan perheessäni ei myöskään pysähtynyt kysymään: ”Onkohan tämä ihan normaalia lapsuusajan puuhaa?”

Because in Finland, the answer was presumably: “Yes. Now put on your Hattifnatterer costume. We’re going to Finlandia Hall.”

Koska Suomessa vastaus oli oletettavasti: ”On. Nyt hattivattipuku päälle. Me lähdetään Finlandia-talolle.”

My relationship to Tove Jansson started early / Suhteeni Toveen alkoi jo varhain

I do remember the day Tove Jansson died. Very clearly. / Sen päivän minä kyllä muistan, kun Tove Jansson kuoli. Hyvin selvästi.

I was at confirmation camp on an island in the Helsinki archipelago. Of course I was. Because apparently my life occasionally allows itself the subtlety of a Finnish art-house film.

Olin rippileirillä saarella Helsingin saaristossa. Tietenkin olin. Koska ilmeisesti elämäni sallii itselleen toisinaan suomalaisen taide-elokuvan hienovaraisuuden.

Tove — artist, writer, painter, cartoonist, island-dweller, lover, troublemaker, genius — had died while I was sitting on an island in the city where she was born and made her home.

Tove — taiteilija, kirjailija, kuvittaja, sarjakuvantekijä, saaristolainen, rakastaja, kapinallinen, nero — oli kuollut, kun minä istuin saarella siinä samassa kaupungissa, jossa hän oli syntynyt ja elänyt.

My classmates already knew me as “the Tove girl.”

Luokkakaverini tunsivat minut jo ”Tove-tyttönä”.

I had done several school projects about her. Some teenagers merely have pop stars. I had those, and Tove Jansson.

Olin tehnyt Tovesta jo useammankin kouluprojektin. Joillakin teineillä on vain poptähti-idoleita. Minulla oli niitäkin — ja sitten oli Tove Jansson.

One of my friends heard the news and came running across the island to find me. He knew I needed to know. He knew it would matter. It did.

Yksi ystävistäni kuuli uutisen ja juoksi saaren toiselta puolelta etsimään minut. Hän tiesi, että minun piti saada tietää. Hän tiesi, että sillä olisi minulle merkitystä. Olihan sillä.

There is something incredibly tender about remembering that now.

Nyt, vuosia myöhemmin, tuossa muistossa on jotain uskomattoman hellää.

A boy running across an island because someone he knew loved an artist, and that artist had died.

Poika juoksee saaren halki etsimään ystäväänsä, koska tietää tämän rakastavan erästä taiteilijaa — ja tuo taiteilija on kuollut.

That’s part of what friendship is. Remembering what matters to another person.

Juuri sitä ystävyys osaltaan on. Sitä, että muistaa, mikä toiselle on tärkeää.

The Moomins were never just cute / Muumit eivät koskaan olleet vain söpöjä

Here is where I need to defend the honor of Moominvalley for a moment. Because people who don’t know the Moomins sometimes see: ROUND WHITE HIPPO THINGS. CUTE. MUGS. Yes - there are mugs. Oh my, there are mugs. We Finns have somehow created an entire parallel financial system based on ceramic Moomin cups. 

Tässä kohtaa minun on puolustettava hetki Muumilaakson kunniaa. Koska ihmiset, jotka eivät oikeastaan tunne muumeja, näkevät joskus lähinnä tämän: PYÖREITÄ VALKOISIA VIRTAHEPOJUTTUJA. SÖPÖJÄ. MUKIT. Kyllä - onhan niitä mukeja. Voi pojat, niitä mukeja todellakin on. Me suomalaiset olemme jotenkin onnistuneet rakentamaan kokonaisen rinnakkaistalouden keraamisten muumimukien varaan.

Tove’s world, however, is not really about cute creatures. It’s about freedom. Loneliness. Love. Fear. Family. Sexuality. Jealousy. Disaster. Nature. Belonging. Not belonging. Wanting desperately to be alone. Wanting desperately not to be alone. Packing your tent and disappearing into the wilderness. Waiting for someone who may or may not come back. The terrifying knowledge that a comet might destroy everything. Having coffee and whiskey anyway.

Toven maailmassa ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole kyse söpöistä olennoista. Siinä on kyse vapaudesta. Yksinäisyydestä. Rakkaudesta. Pelosta. Perheestä. Seksuaalisuudesta. Mustasukkaisuudesta. Katastrofeista. Luonnosta. Kuulumisesta. Siitä, ettei kuulu mihinkään. Siitä, että haluaa epätoivoisesti olla yksin. Ja siitä, että haluaa epätoivoisesti, ettei tarvitsisi olla yksin. Siitä, että pakkaa teltan ja katoaa erämaahan. Siitä, että odottaa jotakuta, joka ehkä palaa — tai ehkä ei. Siitä kauhistuttavasta tietoisuudesta, että komeetta saattaa tuhota kaiken. Ja siitä, että kaikesta huolimatta juodaan kahvia ja viskiä.

This is the most Finnish philosophy ever written. Tove understood something about being human that I’m still trying to understand myself:

Tämä saattaa olla suomalaisin koskaan kirjoitettu elämänfilosofia. Tove ymmärsi ihmisyydestä jotain sellaista, jota minä yritän edelleen itse ymmärtää:

We contain contradictions. We can be brave and terrified. Independent and desperately attached. Soft and furious. Social and completely done with everybody.

Meissä kaikissa elää ristiriitoja. Voimme olla rohkeita ja kauhuissamme. Itsenäisiä ja epätoivoisen kiinni toisissa. Herkkiä ja raivoissamme. Sosiaalisia ja samaan aikaan aivan totaalisen kypsiä kaikkiin ihmisiin.

We can want adventure and home at exactly the same time. We don’t have to choose one version of ourselves just because it makes us easier to explain.

Voimme kaivata seikkailua ja kotia täsmälleen samaan aikaan. Meidän ei tarvitse valita itsestämme vain yhtä versiota vain siksi, että olisimme siten helpompia selittää.

I am definitely not merely one Moomin character / En todellakaan ole vain yksi muumihahmo

People love asking: “Which Moomin character are you?”

Ihmiset rakastavat kysyä: ”Kuka/mikä muumihahmo sinä olet?”

Absolutely not. I refuse this administrative simplification of my character. I am at least four. Possibly seven before coffee.

Ei todellakaan. Kieltäydyn tällaisesta persoonan hallinnollisesta yksinkertaistamisesta. Olen vähintään neljä. Ennen aamukahvia mahdollisesti seitsemän.

Tove herself understood that the most interesting people can be mixtures of characters. THAT is one of the reasons her universe still feels so radical to me.

Tove itsekin ymmärsi, että kaikkein kiinnostavimmat ihmiset voivat olla sekoituksia monista eri hahmoista. JUURI SE on yksi syy siihen, miksi hänen maailmansa tuntuu minusta edelleen niin radikaalilta.

There is room for the adventurer. The dreamer. The rebel. The sensitive one. The strong one. The loner. The caretaker. The weird one. The soft one. The person who needs everyone. The person who packs a tent, leaves without explanation and would rather communicate through harmonica music.

Siellä on tilaa seikkailijalle. Unelmoijalle. Kapinalliselle. Herkälle. Vahvalle. Yksinäiselle sudelle. Huolehtijalle. Oudolle. Pehmeälle. Sille, joka tarvitsee ympärilleen kaikki, ja sille, joka pakkaa telttansa, lähtee selittelemättä minnekään ja kommunikoi mieluummin huuliharpun välityksellä.

So yes, I contain multitudes. Some of them have tails. / Joten kyllä, minussa on monta hahmoa. Joillakin heistä on häntä.

Why Tove's Moomins are still relevant over 80 years later / Miksi tarvitsemme Toven muumeja edelleen — yli 80 vuotta myöhemmin

Tove didn’t create a world where everybody learned to become normal. She created a world where strange creatures were allowed to remain strange.

Tove ei luonut maailmaa, jossa kaikkien piti oppia olemaan normaaleja. Hän loi maailman, jossa oudot olennot saivat pysyä outoina.

Little My does not attend a twelve-week anger-management program and emerge with a personal brand called Little Me 2.0.

Pikku Myy ei käy kahdentoista viikon vihanhallintakurssia ja palaa sieltä uuden henkilöbrändinsä Pikku Minä 2.0 kanssa.

Snufkin is not forced to optimise his productivity. Moomintroll is allowed to be sensitive. Moominmamma is allowed to carry her handbag like it contains the operational infrastructure of Western civilisation. The Groke is terrifying — yet sympathetic and lonely. Too-ticky gets on with things.

Nuuskamuikkusta ei pakoteta optimoimaan tuottavuuttaan. Muumipeikko saa olla herkkä. Muumimamma saa kantaa käsilaukkuaan kuin sen sisällä olisi koko länsimaisen sivilisaation operatiivinen infrastruktuuri. Mörkö on pelottava — mutta samalla myötätuntoa herättävä ja yksinäinen. Tuutikki vain tarttuu toimeen ja hoitaa hommat.

Everyone arrives carrying their own fears, desires, habits, wounds and peculiarities. Somehow there is still a place at the table.

Jokainen saapuu mukanaan omat pelkonsa, kaipuunsa, tapansa, haavansa ja omituisuutensa. Silti pöydän ääressä on jotenkin tilaa kaikille.

That is why generations of people keep finding themselves in Moominvalley. Not because it offers escape from being human. Because it lets us be human. Messy. Contradictory. Ridiculous. Tender. Free.

Juuri siksi sukupolvi toisensa jälkeen löytää itsensä Muumilaaksosta. Ei siksi, että se tarjoaisi pakopaikan ihmisyydestä. Vaan siksi, että siellä saamme olla ihmisiä. Sotkuisia. Ristiriitaisia. Naurettavia. Hellästi hauraita. Vapaita.

Today, I’m dancing for Tove / Tänään juhlin Tovea tanssien

Today — August 9th — is Tove Jansson’s birthday. It is so called Moomin Day. In Finland, it is also Finnish Art Day, in honor of Tove. So I’m dancing for Tove. Literally. Because Tove loved dancing. Also, because I increasingly think we underestimate the importance of doing joyful things in honor of people who are no longer here.

Tänään, 9. elokuuta, on Tove Janssonin syntymäpäivä. Silloin vietetään myös Muumipäivää. Suomessa päivä on Toven kunniaksi myös suomalaisen taiteen päivä. Niinpä minä tanssin tänään Tovelle. Ihan kirjaimellisesti. Koska Tove rakasti tanssimista. Myös siksi, että ajattelen yhä vahvemmin meidän aliarvioivan sitä, miten tärkeää on tehdä iloisia asioita niiden ihmisten kunniaksi, jotka eivät enää ole täällä.

We build statues. We write essays. We give speeches. All beautiful. / Me pystytämme patsaita. Me kirjoitamme esseitä. Me pidämme puheita. Kaikki kauniita tapoja muistaa.

Sometimes remembrance can also look like this: Turn the music up. Move your body. Laugh too loudly. Swim naked. Paint / write something. Love someone you’re not supposed to love. Go to the island. Open the champagne. Be gloriously, inconveniently alive. Dance.

Mutta joskus muistaminen voi näyttää myös tältä: Laita musiikki kovemmalle. Liikuta kehoasi. Naura liian kovaa. Ui alasti. Maalaa. Kirjoita. Luo jotain. Rakasta jotakuta, jota sinun ei muka pitäisi rakastaa. Mene saareen. Avaa samppanja. Ole loisteliaan, hankalan elossa. Tanssi.

Here's the thing I keep returning to in Tove’s work / Tähän ajatukseen palaan Toven maailmassa yhä uudelleen

The world can be frightening. Winter comes. Comets appear. The sea changes. People leave. People die. We get lonely. We misunderstand each other. Sometimes we don’t even understand ourselves.

Maailma voi olla pelottava. Talvi tulee. Komeettoja ilmestyy. Meri muuttuu. Ihmiset lähtevät. Ihmiset kuolevat. Meistä tulee yksinäisiä. Ymmärrämme toisemme väärin. Joskus emme ymmärrä edes itseämme.

And still: There is coffee. There is art. There are islands. There are ridiculous adventures. There are people running across an island because they know something matters to you. There is dancing. There is love. Somewhere, somehow, there is room for you at the table.

Ja silti: On kahvia. On taidetta. On saaria. On naurettavia seikkailuja. On ihmisiä, jotka juoksevat saaren halki etsimään sinut, koska he tietävät jonkin asian olevan sinulle tärkeä. On tanssia. On rakkautta. Ja jossain, jollain tavalla, pöydän ääressä on paikka myös sinulle.

So happy birthday, dear Tove. Happy Moomin Day to every adventurer, dreamer, rebel, loner, softie and glorious little weirdo out there. Happy Finnish Art Day. Thank you, Tove, for creating a world big enough for all the strange creatures we are.

Hyvää syntymäpäivää, rakas Tove. Hyvää Muumipäivää kaikille teille seikkailijoille, unelmoijille, kapinallisille, yksinäisille susille, herkistelijöille ja ihanille pikku oudoille tyypeille siellä jossain. Hyvää suomalaisen taiteen päivää. Kiitos, Tove, että loit maailman, joka on tarpeeksi suuri meille kaikille kummallisille olennoille.

I still have no idea where I end and the Moomins begin. / En vieläkään tiedä, mihin minä lopun ja mistä muumit alkavat.

Now tell me: which Moomin character lives most loudly inside you — and which one only comes out when nobody is watching?

Kerro nyt sinä: mikä muumihahmo elää sinussa kaikkein äänekkäimmin — ja kuka tulee esiin vasta silloin, kun kukaan ei ole katsomassa?